Itkupilli

Joulu on monella tapaa mieltä herkistävää aikaa. Lapsuusmuistot, tavat ja perinteet nousevat erityisen voimakkaasti esiin juuri jouluna. Aika moni itselle tärkeä asia on siirtynyt myös oman perheen jouluihin. 

Pipareita leivotaan tiettynä päivänä, tietty punainen essu päällä. Joulurauhan julistus katsotaan aina telkkarista. Jouluksi pyöritellään kookospalloja. Ulko-oven eteen levitetään havuja.

Joulu korostaa myös läheisten puuttumista, se on niin vahvasti perhejuhla, yhdessäoloa alleviivattuna. Mutta lasten kanssa sekin on paljon helpompaa ja luontevampaa, sillä lapset murehtivat joulupukin löytämistä perille, eivät haudalle laskettuja kynttilöitä.

Näin joulukuussa huomaan herkistyväni todella helposti ja mitä ihmeellisimmistä asioista. Tällä viikolla olen itkenyt tyttären musiikkiluokan joulukonsertissa (viimeinen alakoulun konsertti, sniif), lehtiartikkelin äärellä (nuorten yksinäisyys), kuunnellessani Ninni Poijärven upeaa Joulu-albumia (riipaisevan kaunis lauluääni) sekä kurkistaessani lasten pikkujouluissa jaettuun lahjapussukkaan. Siihen samanlaiseen, mitä jaettiin aina ala-asteen joulujuhlissa. Joissa oli omena, pipari ja suklaakonvehti. 

Erityisruokavaliot oli pyydetty ilmoittamaan etukäteen, mutta tein kuten aina teen. Ilmoituksen lisäksi varasin juniorille omat eväät, koska aika usein tarjottavat ovat etukäteisilmoituksesta huolimatta epäsopivia. No nyt (syytän joulukuuta!) aloin vetistellä ruskean paperipussin äärellä. Pussissa oli ainesosaluettelo sisällöstä, kopiona myyntipakkauksista. Että joku ihan oikeasti on ollut näin tarkka ja huomaavainen! Itkuksihan se meni. Pieni asia ihmiskunnalle mutta järjettömän iso asia kaikille allergialasten äideille. Voi sitä silmien loistetta, kun pikkuvesseli sai juhlista ihan samalta näyttävän lahjapussukan kuin kaikki muutkin, eikä tarvinnut tyytyä äidin käsilaukusta löytyvään keksipakettiin.

Tunteikasta kolmatta adventtia, eiköhän taas tänäänkin löydy aihetta kyyneliin!

SHARE: