Vähiin käy

Hiihtoloma lähenee loppuaan. Kamera oli pakattu matkaan, mutta vietti suurimman osan ajasta repussa. Puhelin onneksi kulki mukana tuntureilla ja hiihtoladuilla, ja reissuterveisiä päivittyi Instagramiin ja sen Storiesiin.

Tämä upea maisemakuva on aamureippailulta Konttaisen huipulle. Se on yksi lempipaikkojani Rukan ympäristössä. Konttaiselle pääsee polkua pitkin, joka on melko tiukkaa nousua koko matkan. Huikeat maisemat huipulla ovat ehdottomasti kiipeilyn arvoiset.

Lasten kanssa retkeillessä kannattaa pakata eväät mukaan. Kuuma mehu ja suklaakeksit saavat kummasti jalan nousemaan. Matka huipulle ei ole pitkä, mutta kylläkin jyrkkä. Näin talvisaikaan alas tullaan lähinnä liukumalla. 

Edessä on vielä ajomatka kotiin, täpötäyden auton purkamista, pyykkirumbaa. Ja jostakin ihmeen syystä kiristävä housunvyötärö. Kun on koko viikon haahuillut lämpökerrastossa, syönyt tuhdisti ja kuvitellut polttavansa taukotupien munkkikalorit pakkasessa ulkoillen, on farkkujen vetäminen jalkaan aina yhtä riemukasta.

Loistavaa viikonloppua!

Ps. Vielä ehtii osallistua mahtavaan siemenarvontaan. Arvonta-aika loppuu huomenna sunnuntaina.

Pakko se on myöntää

Terveisiä Rukalta! Enpä olisi hiihtoloman alussa arvannut, että kirjoitan matkaraporttia näin innoissani. Taisin kokea pienen talvikäännytyksen. 

Alku oli kyllä hieman takkuinen. Jo menestyksekkäästi hiihdon saloihin sukeltanut Ohjelmointipäällikkö lanseerasi ensimmäisenä lomapäivänä uuden tyylin. Ilman sauvoja, takaperin, kiukun kera. Luonnollisesti apua tai neuvoja ei otettu vastaan. Äidin ja pojan hiihtoinnokkuudessa näytti olevan kovasti samaa. 

Kyllähän minäkin painostuksen alla taivuin ja sujautin sukset jalkaani. Lainahöyhenissä: sauvat appiukolta ja sukset anopilta. Monot sentään olivat omat.

Pääasiallisesti äiti juoksi vetojuhtana pitkin järven jäätä jälkikasvun "istuessa" pulkassa. Treeni oli kyllä tehokasta.

Mökkikylään näkynyt Konttainen päätettiin valloittaa koko perheen voimin. Reitin varrella kuningasidea ei tuntunut enää ihan yhtä kurkolta.

Perillä odotti kuitenkin huikeat näkymät. Ja alas päästiin nopeasti (ja lähes turvallisesti) peppumäkeä puiden välistä pujotellen.

Löysin minä lomalla yhden kasvihuoneenkin. Tosin sisältö ei tällaista vilukissaa miellyttänyt.

Loman elämysrikkaimman päivän tarjosi Lammintupa. Täällä täyttyi monta pikkuihmisen haavetta.

Oli huskyajelua, pororekeä, napakelkkaa, ihana taukotupa herkullisine leipomuksineen, 

 pienelle sopivaa moottorikelkkailua. 

Isot ja pienet matkalaiset ihastuivat paikan tarjontaan, toimivuuteen ja ennen kaikkea työntekijöiden mahtavaan asenteeseen. Rahoille todellakin sai vastinetta, vaikka paikka toki tarjoaa myös ilmaista iloa. Suosittelen lämpimästi!

Pakko se on siis myöntää, talvellakin voi olla kivaa. Ja näin sanoo ihminen, jonka mielestä talven ainoa hyvä puoli on ollut käärmevapaat metsäsamoilut.

Varovaisesti myönsin miehelle, että voisinhan minä ensi vuonna pakata ihan omat sukset mukaan. Jospa niille alkaa taas löytyä käyttöä, 10 vuoden tauon jälkeen.