Uuden edessä

Olen odottanut tämän postauksen kirjoittamista jo jonkin aikaa. Mutta nyt kun on sen aika, meinaa iskeä pelko, melkeinpä paniikki. Ääneen kertominen ja asian jakaminen tekee tästä vielä konkreettisempaa, jollakin tapaa todempaa. Kaikki on tapahtunut niin vauhdilla, että ajattelulle ja pohtimiselle ei ole ollut aikaa. Ennen kuin nyt.

Olemme uuden edessä, koko perhe. Ensi viikolla suljemme kotiovemme ja heitämme, ei hyvästejä, mutta pitkän "näkemiin" tutuille kulmille. Edessä on 13 kk Amerikassa, määränpäänä Washington DC.

Olen saanut viime aikoina vastata ylivoimaisesti eniten kysymykseen: "miten voit jättää puutarhasi??" Pakko myöntää, että tässä vaiheessa kesäloistoa puutarhan jättäminen on todella haikeaa. Lähtö olisi taatusti helpompaa vaikkapa marraskuussa. Mutta eihän sitä nyt oikeasti tarvinnut kahta sekuntia miettiä, kun vaakakupissa oli perhe tai puutarha. 

Puutarhalle koittaa sapattivuosi ja ryhdymme rivakkaan yhteistyöhön jälleen 13 kk päästä. Olemme silloin luultavasti molemmat amerikanvuoden rehevöittämiä, joten talikon kanssa heiluminen tekee kummallekin oikein hyvää!

Perillä odottaa uusi kaupunki, uudet ihmiset, uusi koti. Uudet koulut ja uusi työ. Ja nuorimmaisella myös täysin uusi kieli. Jännittää tietenkin ihan hirveästi. Minua luultavasti vielä enemmän kuin lapsia.

Olen asunut Amerikassa kahdesti aiemmin. Ensin yksin opiskelijana, sitten mieheni kanssa kahdestaan. Mutta näin perheen kanssa muuttaessa on otettava ihan erilaisia asioita huomioon. Yksi tai kaksi aikuista seisoo vaikka päällään hammasta purren, jos sillä saadaan hommat hoidettua. Mutta lapsilta ei voi odottaa samanlaista sisukkuutta ja sinnikkyyttä. 

Tietoa muutosta ei otettu vastaan pelkästään riemusta kiljuen. Tunteita on käyty läpi laidasta laitaan, lasten lisäksi myös minä itse. Kevään koitokset verottivat voimia ja tätä on tullut lykättyä koko ajan tuonnemmaksi. "Se on sitten joskus kesäkuussa". Mutta tuo kesäkuu on nyt, kääk! 

Vanhempana sitä yrittää tehdä muutoksen lapsille mahdollisimman helpoksi. Tasoittaa tietä, toivoa parasta. Uskoa, että on tehnyt oikean ratkaisun. Uskoa, että elämä ja kokemukset kantavat. Jos eivät aivan heti, niin ainakin pitkällä tähtäimellä.

Esikoinen sai tänä keväänä päätökseen alakoulun musiikkiluokat. Ainahan kevätjuhlat ovat tunteellisia, mutta tänä vuonna itku oli erityisen herkässä. Kun luokka kajautti juhlasalissa Antti Kleemolan "Sun puolella", niiskutettiin sekä yleisössä että esiintyjäkaartissa.

Tänään leikit ja kasvat

Poutapilvistä linnoja teet

Vaan kerran kun matkaasi lähdet

Muista tää, minne ikinä meet

Kun myrskyt riehuu ja kaataa heikkoja

Pää nosta pystyyn ja pysy vahvana,

Jos tahdot turvaan on ovet avoinna

Me ollaan sun puolella

Edessä on varmasti myrskyjä, mutta toivon mukaan myös myötätuulta ja poutapäiviä. Koko perhe on samassa veneessä. Askel kerrallaan opettelemme uuteen arkeen.

Koti lähti konteissa toukokuun puolella ja me seuraamme perässä ensi viikolla. Blogi jatkaa päivittymistä valtameren toiselta puolen, kunhan saamme koneet perille ja nettiyhteydet auki. Toivottavasti "näemme" myös silloin!

Ihanaa alkukesää, voikaa hyvin ja kuullaan taas!