One down, one to go

Kovin syvällisesti en ole meidän elämäämme täällä blogissa avannut. Tiiviimmin seuranneet ovat kyllä tietoisia, että ohjelmointipäällikön vauvavuosi on ollut melkoisen raskas. Meillä ei edelleenkään erityisemmin nukuta, herkuttelusta puhumattakaan. Ohjelmointipäälliköllä diagnosoitiin refluksitauti 4 kk iässä. Nyt, pikkumiehen täyttäessä vuoden, tauti on joten kuten aisoissa lääkityksellä ja erittäin tiukalla ruokavaliolla. Ei meillä vieläkään hurrata ja voltteja heitellä tämän taudin suhteen, mutta muuten ollaan kyllä nyt yhtä Naantalin aurinkoa!

Olimme nimittäin taas eilen Lastenklinikalla tutkimuksissa ohjelmointipäällikön synnynnäisen munuaisvian vuoksi. Vuoteen on mahtunut suuren leikkauksen valmisteluja, joka sitten viime metreillä siirrettiin myöhäisempään ajankohtaan. Tiukkaa seurantaa ja rankkoja tutkimuspäiviä. Ja, by the way, Lastenklinikka on aivan käsittämättömän ihmeellinen paikka! Uskomaton määrä ammattitaitoa, ystävällisyyttä, koko perheen huomioon ottamista. Sokkeloisessa talossa ohjataan perille vaikka kädestä pitäen. Aina kun olen omahoitajalle joutunut soittamaan, on kuunneltu ja otettu selvää. Palattu asiaan nopeasti. Oltu viivalla kuka soittaa ja mistä asiasta. Ensimmäisen kerran jälkeen en ole koskaan joutunut selittämään koko litaniaa alusta asti, vaan tuntuu kuin olisimme juuri nähneet kasvokkain ja ihminen Lastenklinikan päässä tietäsi, kuka soittaa ja mistä asiasta. Tätä en ymmärrä vieläkään. Niillä täytyy olla siellä toooosi hyvät muistiinpanot. Vanhempien huolta ei vähätellä. Lapsia kohdellaan kunnioittavasti. Voisin jatkaa tätä ylistyslitaniaa loputtomiin.

Mutta siis eilisten tutkimusten perusteella saamme nyt kokeilla elämää ilman munuaislääkitystä! Tämä ei ehkä kuulosta kovin ihmeelliseltä, mutta kun pieni ihminen on syönyt antibiootteja elämänsä ensimmäisestä päivästä lähtien, voi vain kuvitella millaisessa kunnossa pikkuisen suolisto on. Nyt kun pääsemme normalisoimaan sitä, toivomme tietysti refluksioireidenkin aikaa myöten pikkuisen helpottavan. Pieni askel ihmiskunnalle, mutta jättiloikka meille. One down, one to go.

Totta kai raskas vuosi on vaikuttanut myös omaan jaksamiseeni. Kaiken tämän keskellä mies oli lähes koko vauvavuoden töissä toisaalla ja näimme vain viikonloppuisin. Siksi blogi on päivittynyt välillä hyvinkin harvakseltaan ja viesteihin vastaaminen kestää. Muiden blogeissa ei ehdi vierailla niin usein kuin haluaisi. En ole halunnut tilittää tuntojani täällä, sillä aina on vanhempia, joiden lapset ovat paljon sairaampia ja joita koetellaan vielä paljon enemmän. Mutta nyt tuli tunne, että haluan jakaa nämä käänteet myös teidän kanssanne.

Eli jos vastaanne tulee erittäin mustin silmänalusin varustettu väsynyt kotiäiti, joka kuitenkin samaan aikaa leijuu ilmassa onnesta, se olen minä. Saa nykäistä hihasta ja pysähtyä juttelemaan!:)