Välillä iskee väsymys

Ohjelmointipäällikkömme täytti hiljattain 4 vuotta. Ohjelmointipäällikkö-nimitys juontaa pikkumiehen ensimmäiseen vuoteen, jolloin suloinen vauva-arki olikin jotain muuta kuin mitä olimme odottaneet. Paha refluksitauti allergioineen ja synnynnäinen munuaisvaiva toivat haasteita arkeen. Päivät ja yöt seurasivat toisiaan melko samanlaisina: valvomista, kantamista, itkua (sekä lapsen että äidin).

Nyt, neljä vuotta myöhemmin, talossamme asuu elämää ja maailmaa syleilevä pikkumies, jolla on korkea kipukynnys ja uskomaton kyky valaista pimeinkin päivä. Vaivat ovat muuttaneet muotoaan, mutta ovat edelleen jollakin tavalla läsnä. Säännölliset kontrollit ovat siinä mielessä huojentavia, että tiedämme huippulääkäreiden tarkkailevan poikaamme ja mahdolliset muutokset varmasti huomataan. Vertailumateriaalia on koko pienen miehen eliniältä. 

Mutta niin vaan nuo tutkimuspäivät imevät mehut äidistä. Aivan totaalisesti. Samaan aikaan olo on sekä toiveikas että pelokas, sitä yrittää varautua huonoihin uutisiin kuitenkin hyviä toivoen. Lastenklinikalla lapsi iloitsee eri osastojen leikkipaikoista, sairaalaklovneista, tarrapalkinnoista, pillimehusta. Äiti yrittää olla reipas ja tukea lasta, lohduttaa tutkimuksessa pelokasta pientä mieltä. Tunteet menevät laidasta laitaan, molemmilla.

Seuraava päivä menee akkuja ladatessa. Toipuessa. Sylitellessä. Vähän extraherkkuja nautiskellessa. Näillä reissuilla näkee aina paljon pieniä, sairaita potilaita. Meillä sen sijaan ei ole mitään akuuttia hätää.  Olo on kiitollinen, poikamme on hyvissä käsissä.  Olemme päässeet vähällä. Siitä huolimatta välillä vain meinaa iskeä totaaliväsymys. Peitto pään yli vedettynä pitää hetki surkutella. Onneksi pikkumiehen positiivisuus on tarttuvaa sorttia!