Olin eilen aivan mahdottoman lorvikatarrin kourissa. Olo oli yhtä tahmea kuin ulkona vallinnut kylmä ja pilvinen keli. Olin nukkunut edellisenä yönä poikkeuksellisen pitkän yöunet, mutta en meinannut päästä käyntiin uuteen päivään, en sitten niin millään.
Onneksi oli lauantai ja saatoin antautua katalan katarrin vietäväksi. Mutta mikä siinäkin on, että koko ajan oli vähän huono omatunto? Käänsin sille kuitenkin kylkeä ja perustelin, että tässä kerätään nyt voimia tulevaan puutarhassa juoksemiseen. Kohta se lämpöaalto pamahtaa ja sitten viimeistään vuorokaudesta loppuvat tunnit kesken.
En tiedä vaikuttiko valjuun oloon myös eilen vietetty Lapsettomien lauantai. Kuten eilisessä Instagram-päivityksessä kerroin, mekin olemme saaneet osamme sekä primaarisesta että sekundaarisesta lapsettomuudesta. Meidän tarinamme päättyi lopulta onnellisesti, mutta arvet tuo aika kyllä jätti. Ja muokkasi omaa identiteettiäni todella paljon. Lapset eivät ole ikinä olleet meille itsestäänselvyys, vaan on tarvittu aikaa, onnea, tiedettä ja ihmeitä. Ja puolisoiden välistä vahvaa tukea toinen toisilleen.
Juuri nyt odottelen sängyssä muun perheen kolistellessa keittiössä. Onneksi ei sentään tarvitse leikkiä nukkuvaa! Sain jo ensimmäisen kahvikupillisen kouraani ja tuoksusta päätellen uunista tulee kohta ulos jonkin sortin herkkuja. Vaikka tämä päivä on omistettu äideille, minulle se on ennen kaikkea perheen päivä. Perhe ja äitiys koskettavat meitä kaikkia niin kovin monella eri tavalla. Toivotankin tämän pionikimpun myötä päivääsi paljon lämpöä ja lempeyttä. Ja kohtahan näitä upeuksia saa ihastella myös puutarhassa, niin huippua!
Ei kommentteja
Lähetä kommentti