Edellisessä postauksessa "ylistettiin" äitiä (minua), nyt on erityinen syy muistella omaa äitiäni.
Kuva 70-luvulta
Tänään on nimittäin kulunut tasan 18 vuotta äitini kuolemasta.
Vuosien varrella olen huomannut, miten ihanilla muistoilla on taipumus ikäänkuin pehmentyä, tarkat yksityiskohdat muuttuvat sumeiksi, kaikki on sellaista pumpulinpehmeää, vaaleaa ja suloista. Valokuvista huolimatta. Mutta ikävän tapahtuman muistikuvat pysyvät tarkkoina. Jokainen äänensävy, kolahdus ja tunnemyrsky -kaikki teräväpiirtoisina muistissa. Aika parantaa haavat, sanotaan. Minä puolestani sanon, että suru ei häviä koskaan, se vain muuttaa muotoaan.
Äitini ei koskaan ehtinyt tavata aviomiestäni, nähdä omaa kotiamme tai pitää tyttärentytärtään sylissään. Pikkuprinsessallemme mummo on enkeli, joka kuitenkin on lähellä ja jolle voi jutella milloin vaan, mistä vaan. Josta katsellaan kuvia ja joka kuuluu elämäämme, vain vähän eri tavalla kuin se toinen mummo ja kaksi isomummoa.
Mua alko itkettään, kyllä elämä kolhiikin.
VastaaPoistaHalauksia ja lämpimiä ajatuksia!
Tiedän hyvin mitä tarkoitat. Oma isäni kuoli 14 vuotta sitten ja vaikkei asiaa tule enää välttämättä päivittäin pohdittua, tulee silti usein sellaisia häivähdyksiä mennestä ja sieltä lapsuudesta.
VastaaPoistaVoimia tähän päivään :)
Täältä kanssa haleja. Paljon. Toivottavasti voisin piakkoin halata sua ihan oikeasti?!
VastaaPoistaÄitisi olisi sinusta niiiiiiiiin ylpeä, olethan yksi huipuimmista tyypeistä <3 Hänen perintönsä voi nähdä ja kuulla sinussa.
VastaaPoistaJoten kyllä hän lähellä on.
Halauksia.
-Keltaisen talon toveri
Kylläpä tänne on jätetty ihania kommentteja, kiitos niistä!<3 Tosin joidenkin herkistelystä syytän kyllä hormoneja;)
VastaaPoistaOnnen Omenia: itsekään en enää päivätasolla mieti asiaa, mutta viikottain kylläkin. Ja on vaikea uskoa, että aikaa on tosiaan kulunut jo noin paljon. Juhlapyhät ja merkkipäivät tietenkin herkistää, mutta ilman itkuja niistäkin jo selvitään. Ainakin välillä:)
Nykyään äidinikävä iskee kovimmin juuri oman tyttären kanssa. Monta kertaa on tehnyt mieli kysyä, millainen lapsi minä olin, mitkä piirteet meissä ovat samoja, mitä asioita osasin / mistä olin kiinnostunut juuri tietyn ikäisenä. Omat muistikuvat kun eivät oikein kanna sinne ihan pikkulapsi-ikään.
Taidankin tästä lähteä rutistelmaan tuota yhtä prinsessaa, ennenkuin kyynelkanavat taas aukeaa:)