Tällä viikolla laidasta laitaan

Saimme tällä viikolla ensimmäistä kertaa hennon lumipeitteen. Eihän tuo nyt valtavan kauaa maassa pysynyt, mutta aurinkoinen pakkaspäivä sai kaiken näyttämään vielä astetta jouluisammalta. Viikko onkin ollut melkoista äärimmäisyydestä toiseen menoa. Ensin asteita oli +17 ja seuraavana päivänä pakkasta lumen kera.

Myös tunteet ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Saimme alkuviikosta esikoisen kanssa aikaistetun joululahjan: mies oli hankkinut meille liput Mariah Careyn joulukonserttiin. Konsertti oli juuri niin näyttävä ja suureellinen kuin tähdeltä saattoi odottaa. Lavasteet ja asut vaihtuivat tiheään, lavalla kävi kaikkea gospelkuorosta joulupukkiin ja lihaksikkaista miestanssijoista siroon ballerinaan. Artistin ääni oli yhä upea ja laaja-alainen. Klassikkobiisi "All I Want for Christmas Is You" sai väkisinkin jalan vipattamaan. Kerrassaan mahtava kokemus sekä äidille että tyttärelle!

Viikko oli kaikin puolin joulun sävyttämä. Oli ystävien tapaamista (kaikki tuntuvat lähtevän jouluksi jonnekin, joten ennen joulua treffaillaan ahkerasti), joululeivontaa (2 satsia piparkakkuja tehty, kolmas lienee vielä tehtävä), lahjaostoksia (oi verkkokauppojen helppoutta!). Toki viikko oli myös hampaiden kiristelyä koulu- ja työasioiden suhteen, pientä sairastelua, ikuista sisarusten nahistelua.

Valitettavasti kouluviikko jouduttiin päättämään kovin raskain sydämin. Ekaluokkalaisen koulukaveri jäi koulubussin töytäisemäksi ihan tässä meidän kotikulmilla, pikkukadulla. Kaikkien tähtien täytyi olla väärässä asennossa, sillä tapahtumaketju johti lopulta pienen koululaisen kuolemaan. Perjantai alkoi paitsi todella harmaana ja sumuisena, myös kymmenillä kysymyksillä. Koulun kunniaksi on sanottava, että asioista tiedottaminen toimi hienosti kelloon katsomatta. Perjantaina koulussa olivat vastassa kriisityöntekijät ja tapahtunutta puitiin joka luokka-asteella lasten ikään sopivalla tavalla. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun jouduin kertomaan pikkumiehelle ikätoverin kuolemasta. Oli hämmentävää huomata, miten luontevasti lapsi osaa suhtautua näin isoon asiaan.

Joka kerta kun kuulen jonkun menettäneen läheisensä, vatsaani kouraisee sisuskaluja myöten. Vaikka äitini yllättävästä kuolemasta on jo yli 20 vuotta, muistan edelleen täysin kirkkaasti ensimmäisen aamun kuoleman jälkeen. Nanosekunnin ajan unesta herättyäni kaikki oli hyvin, kunnes tajuntaani iskeytyi, ettei mikään enää ole kuten ennen. Olin keskellä ylioppilasvuottani ja yhtäkkiä äitiä ei enää ollut. Ensimmäisenä yönä nukuttu muutama tunti tarjosi hetkellisesti autuaan unohtamisen. Sen jälkeen heräsin jokaiseen uuteen aamuun raskain mielin. Jostakin syystä tuo nanosekunnin kestänyt siirtymä autuaasta tietemättömyydestä viiltävään totuuteen on piirtynyt mieleeni ja tuntomuistiini kaikkein vahvimpana. 

Pikkumies kertoi opettajan ja osan oppilaista itkeneen, kun asiaa käytiin läpi koulussa. Samaan hengenvetoon pieni ihminen totesi, että vaikka sydän olisi halunnut itkeä, kroppa laittoi vastaan. Kerroin, miten jokainen suree omalla tavallaan ja täysin omaan tahtiinsa. Että itku voi tulla myöhemmin, hyvin yllättävässäkin paikassa. Omat murheet ja mielipahat saivat tämän kaiken keskellä taas vähän perspektiiviä. 

Illalla otin pikkumiehen viereeni nukkumaan, kylki kylkeä vasten. Pieni käsi hakeutui käteeni, puristi sormet sormieni väliin. Kirjoitan tätä nyt yhdellä kädellä, tasaisen tuhinan säestämänä. Ja päätin juuri, että jatkossa elämä tarvitsee huomattavasti vähemmän nurinoita ja huomattavasti enemmän halittelua.