Taas jäi kahvit juomatta!

Olen aikaisemminkin kertonut, että rakastan rutiineja. Ne tekevät elämän varsinkin lapsiperheessä paljon helpommaksi. Pidän ennakoitavuudesta ja sen tuomista selkeistä toimintamalleista. Kaunis syksy on tuonut elämään uudenlaiset aamurutiinit. Herään viikonloppuisinkin kukonlaulun aikaan. Nautiskelen hiljaisuudesta, rauhasta ja aamun ensimmäisestä kahvikupillisesta.

Kun muu perhe herää ja käymme aamupalapöytään, on aurinko jo ehtinyt esiin. Juuri kun olen saanut voileivän valmiiksi ja täytettä kuppiin, huomaan villiviinin suorastaan loistavan aamuauringossa. "Käyn nopeasti ottamassa pari kuvaa!" huikkaan perheelle ja painatan ulos yöpuvussa ja tyttären Crocseissa (koska ne nyt sattuu olemaan lähimmät).

Seuraavaksi aurinko valaiseenkin jo kauniisti ruukutuspöytää ja siinä olevia punasaviruukkuja. Siitä katse harhailee vieressä kasvavaa viinirypälettä kohti. Rypäleet ovat edelleen valeistutuksessa "väärässä paikassa" ja joudun astumaan märkään multaan lähikuvia saadakseni. 

Juuri kun olen kurvaamassa takaisin sisään aamupalapöytään, huomaan auringon lipuvan kohti kasvihuonetta. Joten ei muuta kuin läpi aamukostean nurmen ansarin suuntaan.

Ihastelen kasvihuoneen vauhdilla kohoavaa lämpötilaa, pyyhkäisen kädellä pöydältä pahimmat multakokkareet ja annan kameran laulaa. Välillä pitää kiivetä tuolille, välillä polvistua tiililattialle. Puiden välistä siivilöityvä syysaurinko on vikkelä liikkeissään ja sitä on oltava kuvaajankin.

Kun viimein palaan sisälle, kosteissa villasukissa on multaa, pyjaman polvet ovat likaiset ja hiuksissa on villiviinin sinimustia marjoja. Perhe on aikoja sitten noussut aamupalapöydästä ja kupissa oleva kahvi on kylmää ja kelmeää. Mutta tämä valo, tämä lokakuun poikkeuksellinen lämpö, tämä värien sinfonia! Anteeksi perhe tänäänkin, mutta äiti kerää nyt vararavintoa talvea varten.

Ihanaa viikonlopun jatkoa!