Kesäiltana

Esikoisen ollessa pieni, halusin oppia neulomaan. Kutsuin koolle naapurin naiset ja pistimme pystyyn ompelukerhon. Silloin tuo oli melkoinen henkireikä pienten lasten äideille. Kerran viikossa kokoonnuimme porukalla kutomaan, parsimaan, silittämään, herkuttelemaan ja ennen kaikkea parantamaan maailmaa.

Sittemmin on palattu töihin, muutettu toisaalle, tiet ovat vieneet ketä minnekin. Pari kertaa vuodessa saamme porukan kasaan ja silloin istumme iltaa pitkän kaavan mukaan. Nämä tapaamiset ovat siitä ihania, että ne eivät vaadi kummoisia valmisteluja. Pääasia on kuulumisten päivittämisessä pienen napostelun lomassa. Käsityöt ovat vaihtuneet skumppaan ja viikoittainen höyryjen purkaminen iloiseen jälleennäkemiseen.

Kesähuone tarjosi otolliset puitteet sateiseen kesäiltaan. Pientä ja näppärää purtavaa, kuohuvaa, kukkia puutarhasta, illan pimetessä kynttilöitä. 

Vaikka ilta venähti pitkälle yön puolelle ja lapset eivät aamuisin armoa tunne, oli mieli seuraavana päivänä ihanan virkistynyt ja kevyt. Olen mahdottoman onnellisessa asemassa, sillä olen viime aikoina saanut nauraa vedet silmissä, jalat ristissä ja vatsalihakset krampissa. Tiedättekö, sellaista naurua, kun vatsaan koskee ja on pakko taipua kaksinkerroin. Kun ei saa happea ja kaveri vieressä nauraa katketakseen. Kun et saa sanaa suusta ja toinen ymmärtää silti, mitä yrität sanoa. Ja nauru sen kun lisääntyy. 

Välillä sitä havahtuu, ettei ole nauranut kunnolla pitkään aikaan, oikein vatsanpohjasta asti. Onneksi tänä kesänä vatsalihakset ovat saaneet kyytiä!