Äitienpäivän dilemma

Kun on itse taipuvainen heräämään kukonlaulun aikaan, se aiheuttaa äitienpäivän aamuna tiettyjä ongelmia. Ensinnäkään, ei voi nousta kahvinkeittoon, koska lasten ja miehen tekemä aamupala on yksi äitienpäivän rituaaleja. Kuten myös se, että lapset tulevat herättämään "nukkuvan" äidin.

Saan aina ensimmäisen kahvikupillisen vuoteeseen, sillä aamupalan odotteluun voi mennä hetki jos toinenkin. Keittiöön ei ole mitään asiaa, vaikka kuinka kuuluisi kilinää ja kolinaa.  Aamun valjetessa näin upeana livahdinkin takaovesta kahvikupin kanssa pienelle pihakierrokselle. 

Aamuun heräilevä puutarha huokuu ihanaa rauhallisuutta. Kukat ovat yön jäljiltä nupussa, värit ovat intensiivisiä, omenapuun oksat piirtävät hauskoja varjoja kesähuoneen seinään. Tällaisena aamuna sydämen täyttää rauha ja onni, mutta myös surumielinen kiitollisuus. 

Vuosien varrella myös lapsettomien lauantai ehti tulla tutuksi. Jollakin järjettömällä tavalla tunnen huonoa omatuntoa aina äitienpäivää edeltävänä lapsettomien lauantaina. Huonoa omatuntoa siitä, että minun sylini ei enää ole tyhjä, vaikka niin monen muun on. Niin vahvasti lapsettomuus määrittää identiteettiä. Se on piirtynyt sydämeen ja nousee sieltä yhä vain mieleen. 

Äitienpäivän aamuna halaan lapsiani erityisen tiukasti ja lähetämme samalla terveiset pilven reunalta vilkuttavalle mummolle. Vaikka olen viettänyt 24 äitienpäivää ilman omaa äitiäni ja lapseni eivät saaneet koskaan tavata häntä, tarinat ja muistot äidistäni elävät vahvasti myös lapsissani.

Oikein ihanaa äitienpäivää kaikille, oli se sitten minkä muotoinen tahansa. Aurinko paistaa ja luonto loistaa. Nyt on hyvä, juuri tässä.